keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Identiteetti kriisi

Ne keitä ei kiinnosta lukea minun syvällisiä ajatuksia ja mietteitä, voivat hypätä suorilta vanhempaan postaukseen, tai toiseen blogiin. Ne ketkä haluavat kurkistaa omituisen pääni sisälle, tervetuloa.

Olen jo joidenkin päivien tai itse asiassa viikkojenkin aikana miettinyt, että miksi olen tälläinen kun olen (omistan liikaa vapaa-aikaa). Miten persoonani on kehittynyt tähän vaiheeseen ja mistä se johtuu ja mikä tärkeintä, olenko oikeasti tälläinen kun olen, vai vedänkö tajuamattani roolia, mikä tulee jostain alitajunnasta.

Identiteetti kehittyy läpi koko ihmisen elämän, mutta etenkin nuorena ja murrosiässä se kehittyy voimakkaasta ja muovaa meistä sellaisia kun olemme. Oma lapsuuteni ja nuoruuteni aina 19-ikävuoteen asti ei ehkä ollut niitä helpompia. Kumpikaan vanhemmistani ei ollut juoppoja tai käyttänyt muitakaan päihteitä, emme kärsineet köyhyydestä edes 90-luvun suuren laman aikaan, mutta silti etenkin teini-ikäisenä tunsin suurta vihaa surua. Opin ne hautaamaan sisälleni, joka on myöhemmässä vaiheessa osoittautunut virheeksi, sillä samalla hautasin kaikki muutkin tunteet ja minusta tuli ns. tunnevammainen.

Olin ala-asteen 4 tai 5 luokalla kun asiat alkoivat menemään päin honkia, mutta samaan aikaan aloin kiinnostumaan niin pvc:stä, kuin latex:stakin. Onko näillä selvä syy yhteys, siitä en tiedä. Mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä selvemmäksi minulle tuli, että jonain päivänä on pakko saada pvc housut tai edes jokin vaatekappale, joka on tehty pvc:stä. Nuorena vietin paljon aikaa yksin, etenkin sen jälkeen kun muutimme Mäntyharjulta Hauholle. Tämä tapahtui 7 ja 8 luokkien välisenä kesälomana. Kun peruskoulu loppui ja siirryin opiskelemaan ammattikouluun, vietin varmaankin 80% vapaa-ajastani yksin. En viettänyt aikaa koulukavereiden kanssa, en vanhempieni, istuin kotona tietokoneen ääressä ja aloin tutustumaan entistä enemmän pvc:hen, latex:iin sekä BDSM:n ihmeelliseen maailmaan. Vietin siis valtaosan nuoruusvuosista vailla vanhempiani tai muidenkaan aikuisten huomiota ja vaikka muutin pois kotoa 19 täytettyäni, ei juuri mikään ole muuttunut sen jälkeen. Mieltymykset ovat ajan saatossa voimistuneet ja niitä on tullut lisää. Osa ”normaalimpia” ja osa ”vähemmän normaaleja”.

Tiivistettynä, mitä enemmän vietin aikaa yksin ja vailla muiden huomiota, sitä enemmän aloin kiinnostumaan edellä mainituista asioista. Sitten päästäänkin siihen minua askarruttaneeseen asiaan eli:

Olenko oikeasti tällainen kun olen, vai tykkäänkö näistä asioista vain siksi, että ne herättävät ihmisen huomion. Olenko vain huomiota etsivä ongelma nuori ja jos olen, niin millainen on minun oikea identiteettini. Kuka ja millainen olen oikeasti, mikä on oikea persoonani ja miten sen saan esille.


Anteeksi erittäin sekava teksti, kaippa siitä vähän tolkkua saa :P

4 kommenttia:

  1. Tuohon on kieltämättä vaikeaa vastata, mutta toisaalta, onko sillä oikeastaan väliä? Mietin itse pitkään olenko "tarpeeksi kinky" enkä siksi uskaltanut tuoda sitä esille pukeutumisessani tai muutenkaan. Tuntui että minun pitäisi todistella muille olevani oikeasti riittävän pervo. Jossain vaiheessa hihat kuitenkin paloivat. Minulla, sinulla ja kenellä tahansa on oikeus käyttää mitä vaatteita haluamme, ja olla silti lokeroiutumatta mihinkään ryhmään. Kenelläkään ei ole oikeutta kyseenalaistaa valintojamme tai tivata miksi näin teemme. Sinä pidät pvc:stä. Se tuo sinulle iloa. Mielestäni on aika samantekevää haluatko herättää sillä huomiota vai teetkö sen pelkästään itsesi vuoksi. Pidät siitä ja se on ainoa asia mikä merkitsee mitään. :)

    VastaaPoista
  2. Niin toisaalta eihän sillä ole väliä mistä syistä pukeutuu niinku pukeutuu, pääasia että se tuntuu itsestä hyvältä.

    Kaverilla oli ihan hyvä pointti kyllä kanssa:

    "ehkä sä varot liian paljon päästämästä ihmisiä sun lähelle? ja siks vuoraat itses noihin rajuihin fetissiasuihin..koska se karkoittaa valtaosaa ihmisistä?"

    Tuossakin voi olla perää...

    VastaaPoista
  3. Tekstisi kuulostaa niin tutulta... Minä olen vasta viime vuosina alkanut pikkusen uskaltaa olla sitä mitä tunnen (ja luulen) oikeasti olevani. Ja ikää on jo sentään se 29v. :) Toivon vaan, että jonakin päivänä voin olla oma itseni ilman häpeän ja syyllisyyden tunteita. Ja pelkoa siitä että mitähän muuta ajattelevat. Toivotaan, että asiat lutviutuvat ajan kanssa kummallakin. :)

    VastaaPoista
  4. Vau mää tykkään tästä blogista. Tosi mielenkiintoselta vaikuttaa, en vaan nyt ehdi lukea kouluhommilta, mutta oli pakko kertoa asia! Pistän kirjanmerkkeihin ja palelen asiaan. Joensuu pisti silmään, ku iteki oon tällä hetkellä paikan päällä.

    VastaaPoista